Maajoukkueen fysiikka ei riittänyt
Nuorten alle 21-vuotiaiden futismaajoukkueemme pääsy ikäluokkansa EM-kisoihin Ruotsissa oli hieno saavutus. Lisäksi peliesitys lopputurnauksessa oli kohtuullisen hyvä, vaikka pisteitä ei kertynytkään. Pääsyy tappioihin lienee siinä, että maajoukkueemme pelaajat hävisivät muille ennen kaikkea fysiikassa. Ammattivalmentajien mielestä suomalaisten taitotaso oli ainakin yhtä hyvä jos ei jopa parempi, mutta fysiikka ei riittänyt kuin 60 minuuttia. Sen jälkeen käskyt eivät menneet perille päästä jalkoihin.
Eli menestyäksemme jatkossa paremmin taidosta emme saa tinkiä, mutta mm. hapenottokykyä ja kestävyyttä on tarpeellista hakea kunnon juoksulenkeillä, vauhdinottoharjoituksilla ja intensiivisillä peliharjoitteilla. Eli lisää hikeä, tuskaa ja hengästymistä. Kuten arvostamani ex-maajoukkuepelaaja ja entinen maajoukkuevalmentaja Esko Malm on useasti toistanut: tempoa treeneihin ja tempoa peleihin ja tempoa töppösiin.
Taitotasossa emme kuitenkaan saa jäädä tyytyväisenä nykytasolle, sillä muu maailma tulee siinä menemään eteenpäin. Myös taitopuolella on aiheellista pohtia keinoja juniorien kehittymisen tukemiseksi. On varmaankin täysin selvää, että henkilökohtaisten taitojen kehittyminen on toki ennen kaikkea kiinni siitä, miten nuoret lahjakkaat juniorimme treenaavat harjoitusten jälkeen tai omalla ajalla ”takapihalla”. Keskeistä on nuorten pelaajien oma motivaatio, jota kannustavat ohjaajat, innostavat esimerkit ja hyvin suunnitellut harjoitukset lisäävät.
Tiedämme vanhastaan, että taitotason kehittyminen vaatii tuhansia kosketuksia, kosketuksia ja kosketuksia. Vain toistamalla uudelleen samoja liikkeitä, harhautuksia, pallon haltuunottoja, syöttöjä ja laukauksia on mahdollista päästä kotimaiselle ja kansainväliselle huipulle. Huipulle ei ole oikoteitä.
Olen keskustellut taitotason ja juoksukestävyyden kehittämisestä monien ammattitaitoisten valmentajien kanssa. Useat kokeneet valmentajat ovat käymissäni keskusteluissa ottaneet esiin pienpelien lisäämisen tarpeen nuorten harjoitus-, sarja- ja turnaustoiminnassa. Pienpeleissä on tempoa ja pienpeleissä joutuu ahtaassa tilassa käsittelemään palloa. Kokeneet valmentajat ovat korostaneet sitä tosiasiaa, että pienpeleissä tulee liki 15 kertaa enemmän toistoja samassa ajassa kuin vastaavissa ison kentän peleissä.
Jotta pienpeliajatukset eivät jäisi vain keskustelun tasolle, on tarpeellista viedä ajatusta konkreettisilla toimilla eteenpäin. Yhtenä nuorten taitotasoa ja pelien tempoa edistävänä rakenteellisena tekijänä on noussut esiin ajatus siitä, että nuorten 12-vuotiaiden ja 13-vuotiaiden piirinsarjoissa ja turnauksissa olisi vain 7v7- (seitsemän pelaajaa vastaan seitsemän pelaajaa) tai 5v5-pienpelejä.
Tiedän, että uudet juniorivalmentajat ja innokkaat pelaajien vanhemmat haluavat 12- ja 13- vuotiaiden pelaavan isolla kentällä 11v11-pelejä, koska vain ne ovat ”oikeaa” jalkapalloa. Siis jalkapalloa, jota Mestarien Liigassa pelataan. Siitä huolimatta uskallan kokeneiden valmentajien rohkaisemana kanssa haastaa heidät miettimään pienpelien etuja. Minusta olisi parempi, että mainittujen ikäluokkien nuoret pelaisivat kesän piirinsarjoissa ja turnauksissa pääsääntöisesti pienpelejä 7v7 ja talvikaudella futsalia.
Peruste on yksinkertainen: Intensiiviset pienpelit kehittävät nuorten taitotasoa ja fysiikkaa enemmän kuin ”haahuilu ja turha kyttäily” isolla kentällä. Samalla pienpelit edistävät joukkuepeliä ja pienpeleissä kaikki ovat aina osa peliä. Pienpelien sykkeessä on pakko laittaa kaikki peliin…
Kuukauden kysymys: mitä mieltä Sinä olet pienpelien hyödyistä?
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Brassit käsittääkseni järjestään aloittavat pienpeleillä ja siitä ikäluokittain pelaajamäärä kasvaa. Olikohan peräti vasta jossain 15 ikävuoden tienoilla, kun 11v11 pelit alkavat.
Pienpelit ovat muutenkin mukavampia, koska niissä ei ketään voi jättää kaivamaan nenää jonnekin sivustalle. Kaikkien on pakko osallistua ja kaikki on pakko ottaa mukaan. Tarkoittaa, että kaikilla on kivaa, eikä tarvita valmentajaa opastamaan, että "syöttäkää Kimi-Pellervollekin välillä".
Huonona senioriharrastajana yhdyn Talosen mielipiteeseen. Pienellä kentällä peli on intensiivisempää. 5+1 joukkuein saa tuntumaa palloon ja kaikki todellakin joutuvat pelaamaan. Myös pelipaikkojen merkitys korostuu ja peliäly kehittyy. Junnumaaleihin on vaikeaa osua, joten tarkkuus, tilannetaju ja tarkkuus saavat erilaisen merkityksen kuin suurella kentällä. Pääperiaate voisi olla skidien siirtäminen 10+1 pelaamiseen puberteetin iskiessä, kun raamit alkavat olla liian suuret pienelle kentälle ja veskarikin on riittävän pitkä yltämään ylähirteen.
Toinen merkittävä seikka on välttää juniorien liian varhaista leimaamista tietyille pelipaikoille. Seitsenvuotiaasta on vaikea sanoa, kehittyykö hänestä kärki vai pakki. Amsterdamin Ajax noudatti aikoinaan periaatetta, jonka mukaan jokainen juniori pelaa vuoroin eri paikoilla, jotta asemien roolit ja tärkeys tulisi kaikille selväksi. Vasurin siirtäminen oikealle tai pakin kärkeen kehittää myös tekniikkaa. Ajax sai metodillaan aikaan hyviä tuloksia pelaajien siirryttyä pelaamaan aikuisten pelejä.
Futsalia pelataan käsipallokentällä 4+1 joukkuein. Siellä ne brassit taitonsa oppii. Sama on mahdollista myös Suomessa. www.futsal.fi
Hmmm..
Yleensä suomalaista jalkapallovalmennusta on männä vuosina kritisoitu - tähän hätään muistan Foppe de Haanin suulla ainakin - "turhasta lenkkeilystä" ts. kunnon kohottamisesta kunnon kohottamisen vuoksi. Vaihtoehdoksi de Haan esitti pallollisten harjoitteiden intensiteetin nostamista ja monipuolistamista. Ts. kuten voileipätotuus Pahkasika-lehdessä kuului "juusto aina päällä", jalkapallossa pätee "pallo aina mukana".
Pienpeleistä ja 11v11 on tosiaan ennen saatu meheviä kiistoja. Pallokosketuksen määrää ei kuitenkaan pysty kiertämään millään. Toinen piirre, jota soisi Suomessakin kokeiltavan, on koko kentän junioripelien tempon nosto peliaikaa lyhentämällä esim turnauksissa. Ei-uupunut pelaaja on taitavampi ja nopeampi ja kykenee panemaan parastaan.
Kaiken a ja o on, joka tapauksessa, valmennuksen ammattitaitoisuus. Samaan viittasi Harri Hakkarainen Lasten ja Nuorten Urheiluvalmennuksen Perusteet -kirjan julkistamisen yhteydessä.
Ammattimainen, kunkin ikäkauden yleisen tilanteen ymmärtävä, riittävän yksilöllinen, ja vuorovaikutustaitoinen valmennus on ulotettava paljon nykyistä laajemmalle jalkapalloseuroissa.
Seurojen tehtäviä on pohdittava huolella. Tämän hetken tilanne on useimmiten "katsotaan mitä porukkaa uuteen ikäluokkaan tulee - ja niillä mennään". Ja tämä sattumanvaraisuus toteutuu paikalliseuroissa, joista useimmista puuttuu jäsennelty käsitys siitä, mihin seura toiminnallaan oikeasti tähtää, kuinka tavoitteeseen seuran resursseilla voidaan päästä, missä menevät seuran toiminnan rajat, mikä on seuran pelitapa, kuinka seura toimii alueellisten organisaatioiden kanssa yhteistyössä pelaajien tarkoituksemukaisen kehittämisen osalta jne. Niinpä näemme vuodesta toiseen irrallisia romahtamisia, kunnianhimoisia nousuja, niiden hiipumisia, pelaajien vaeltamista jo 10v iässä seurasta toiseen, pelaajamäärien rajua pudotusta aivan liian varhain ym ym.
Nykytilanne on valitettavan usein seurakulttuurin irvikuva: uusien juniorien mukaanhoukuttelun merkittävin vaikutin on kanavoida riittävä määrä jäsenmaksuja aikuisten edustusjoukkueen kulujen kattamiseksi. Aikuistuneet entiset juniorit koulutetaan huonosti valmentamaan oman seuran pienimpiä. Yksittäisille ammattivalmentajille, joita onnistutaan haalimaan hommiin, kasataan kohtuuttomia vaatimuksia puutteellisin henkilöresurssein ja pian taas ihmetellään, mihin valmennuspäällikkö lähti.
Jalkapalloseuran tulisi olla organisaatio, joka on olemassa riittävine perusresursseineen jäseniään varten. Sellaisena se parhaiten myös kykenisi houkuttelemaan uusia pelaajia. Itsestään huolta proaktiivisesti pitävä seura, edelleen, synnyttää ja ylläpitää seurasidonnaisuutta ja lajikulttuuria.
Kaksi kehitettävää asiaa:
Yksi.
Pikkujunnuissa kuka tahansa pääsee valmentamaan - huolimatta onko edellytyksiä. Valmentajia ei nykyisellään järjestelmällisesti kouluteta, vaan oppiminen on yksin valmentajan vastuulla.
Kaksi.
Lahjakkaimmat pääsevät liian helpolla kun "kaikki pelaa". Tasoryhmät jo pikkujunnuille = kaikille sopivasti oman tasoista haastetta
Kosketuksia paljon ja tempoa lisää...tähän sama, kyllä.
Se mikä on kuopiolaisena jalkapallonystävänä tällä kaudella kiinnittänyt huomiota on voiman merkitys. On ollut hienoa seurata veikkausliigan kovimman pelaajan Dickson Nwakaemen esityksiä KuPSin riveissä. Miehen ylivoima kaksinkamppailuissa on paljastanut suomalaispelaajien fyysisen heikkouden. Dickson kikkailee afriikkatekniikalla eli välillä pallo näyttää kimpoilevan karkeasti ja vastustaja pääsee lähes pallolle mutta kovalla prosentilla Diksu vääntää pallon kerta toisen jälkeen itselleen, vaikka ympärillä olisi puolet vastustajan joukkueesta. Luultavasti Dicksonilla on veikkausliigaan ylivoimainen kropan hallinta ja etenkin keskivartalon voima...unohtamatta tukin paksuisten reisien tuomaa tasapainoa.
Aiemmin on ollut uskomus että varhainen voimanhankinta hidastaa junioria pysyvästi, mutta miten on? Onko tässä kaikki tieto-taito käytössä?
Hyviä huomioita oikeinkannattajalta. Tiedetään tutkitusti, että voima korreloi erittäin merkittävästi nopeuden kanssa. Keskivartalon ja jalkojen voimaa kehitetään parhaiten järkevällä puntti- ja plyometrisillä hyppytreeneillä. Ylivoimaisesti paras punttitreeni tähän tarkoitukseen on maastaveto. Kaikki asiasta kiinnostuneet hakekaa netistä tietoa Barry Rossin ja Dick Francisin valmennusmenetelmistä. He ovat maailmanluokan pikajuoksuvalmentajia, joilla on ollut valmennettavinaan useita kansainvälisen uran tehneitä tähtiä esim. Allyson Felix.
Pitkäkestoiset hidasvauhtiset lenkit ovat myrkkyä nopeusurheilijalle. Nopeuskestävyys ja nopeusharjoittelu esim. intervallityyppisenä juoksuharjoitteluna on se tie mitä nuoren jalkapalloilijan tulisi seurata. Myös voimaharjoittelun tulisi olla säännöllistä mieluummin useita kertoja viikossa. Punttitreenin voi aloittaa jo varsin varhain ilman mitään kummallisten urbaanilegendojen pelottelua kitukasvuisuudesta. Tälläiset väitteet on tieteellisesti todistettu roskaksi. Sanoisin, että punteilla voi säännöllisesti aloittaa treenamisen jo 14-15 vuotiaana ja tätä nuoremmat voivat keskittyä voiman hankintaan omaa kehonpainoaan käyttäen.
Jalkapallossa pallollinen taito, kehonhallinta ja nopeus ovat pohja, jotka on omaksuttava ensin. Kehon taidot ovat nykyipanoilla, keskimäärin, selkeästi huonommat kuin 20v sitten. Siksi inttikin aloitetaan sauvakävelyllä: poijjaat eivät osaa juosta vaan laahautuvat. Tällainenkin fakta on nykyisin huomioitava nuorimmissa ikäluokissa.
Aktiiviset lajiharrastajat taas ovat alttiimpia rasitusvammoille, koska muu täydentävä liikunta on vähäisempää kuin ennen. Suomalaisittain perinteinen pyhä jako talvi- ja kesälajeihin oli loistavaa kehonhuoltoa. Luistimilla talvet heiluvan juniorin reidet olivat kesän kynnyksellä hyvässä terässä.
Nopeus on osin perimää, osin voimaa, osin tekniikkaa. Voimaa ja tekniikkaa saadaan parhaiten ja tarkoituksenmukaisimmin käyttöön varhain, alle 10v aloitetulla monipuolisella ja sinnikkäällä, ja kerta-annoksiltaan pieninä opetussessioina, joissa on oltava ammattilainen opettajana. Nopeusharjoittelua tukee kovatempoinen pienpeli, jossa samalla on kaikkea: vauhtia, suunnanmuutoksia, kontakteja, kosketuksia.
Kestävyystyyppinen treeni - ihmettelen edelleen, miksi blogin pitäjä nosti tämän esiin - ei eriytettynä kummoisesti palvele jalkapalloa. "Kerskun kersalla" sen verran, että oma jälkikasvu on ison yläasteen kahden ikäluokan paras cooperin pinkoja, mutta väsyy jalkapallossa nimenomaan pelin intervallityyppisen luonteen takia.
Punteista: ei kyse ole mistään urbaanilegendasta. Kannattaa lukea esim mainitsemani VK-Kustannuksen teos lasten ja nuorten urheiluvalmennuksesta. Penkkiä, kyykkyä, maastavetoa, prässejä ei kannata tuoda kuvioihin ennenkuin kasvutumakkeet ovat pitkissä luissa ja selkänikamissa tehtävänsä hoitaneet. Käsipainoja, kuminauhoja, kuntopalloa ja keppiä vo, ja itse asiassa pitääkin, 14-15v iässä jo käyttää.
Avainasemassa voiman&nopeuden kehittämisessä on voiman tuotto. Futiksessa voimaa tarvitaan erityisesti kylkikaarista alaspäin. Lähtönopeuden a ja o on keskimmäisen ja ison pakaralihaksen hyvä hallinta yhdessä keskivartalon kontrollin kanssa. Kyykkäämisessä ei ole mieltä, saati askelkyykyssä, jos polvet eivät ole linjassa ja jos askelkyykyssä lantio putoaa etummaisen jalan puolelle. Plyometriikkaa ei kannata treenata ellei ponnistus suuntaudu oikein ja ellei "ketju" aktivoidu oikein. Väärin tehtynä tulee, varsinkin painojen kanssa, pelkästään lihasten kiinnitysalueiden "lastentauteja". Näitä puupäämäisiä loikkatreenauttajia on joukkueet pullollaan: sitten ihmetellään kun "pojalla tuli toi OskuvaimikäseolivaiolikosejokuSeveri".
Itselle on jäänyt mieleen noin 40-50kpl futis-lätkäipanoiden treeniä ikävuosina 6-14 läheltä seuranneena että kyllä vaan olisi jokaiseen koukkupolveen, pihtikinttuun, linttaanastujaan, köyryselkään, jalanlaahaajaan *pitänyt ja kannattanut* se ylimääräinen yksi kuukausi kehonhallintapiinaa heti alkuun käyttää. Kolme tuntia viikossa edes 1kk tehojakso jos olisi omistettu aiheelle tuossa 8v-10v ikävälillä, niin 1) paikat olisivat paremmassa kunnossa, 2) useampi jatkaisi harrastusta koska kokisi itsensä paremmaksi liikkujaksi ja 3) lajeissa mukana olevat olisivat taitavampia.
Cooperin testi nyt onkin hyvin pitkälle vain maksimaalisen hapenottokyvyn testi, joten ei ihme, että se juuri ei kerro muusta. En tosiaankaan jaksa uskoa, että kukaan jaksaisi juosta 90 minuuttia tekemättä kunnollisia pitkiä aerobisia harjoituksia, eli pitkiä juoksulenkkejä. Pitkällä ei nyt tarkoiteta mitään yli 20 kilometrin tai useamman tunnin lenkkejä, vaan sellaisia 5-15 kilometrisiä puolesta tunnista puoleen toista rauhallisia lenkkejä. Noihin yhdistetty intervalliharjoittelu ja voimatreeni on aivan varmasti futaajan kannalta parempi ratkaisu kuin vain painojen kanssa puljaaminen. Pikajuoksijat pyrähtävät sen matkansa pari kolme kertaa päivässä, jalkapalloilija kymmeniä kertoja parin tunnin aikana ja siinä välissä vielä ollaan lähes koko ajan liikkeessä. Jossain italialaisessa 9-0-1-systeemissä, jossa yksinäinen kärkimies pääasiassa kaivelee muniaan paitsiorajalla, se munienkaivelija voisi ehkä pärjätä pikajuoksijan treenillä.
Kestävyyden harjoittelu on mennyt suomalaisten luihin ja ytimiin 70-lukulaisten suositusten mukaisesti eikä juuri uskota muunlaiseen treeniin. Hyypiä ja Tihinen ovat hyviä esimerkkejä suomalaisen koulukunnan kestävyyspainotteisesta harjoittelusta. Kaverit jaksavat junnata tasavahvasti läpi tuon 90 minuuttia mutta kun Arshavinin tyyppinen pelaaja häivähtää rinnalla niin kestävyydestä ei juuri ole hyötyä kun omassa päässä soi ja itsetunto laskee pohjamutiin.
Voimakas ja nopea pelaaja juoksee taloudellisemmin myös pitempiä matkoja ja hän todennäköisesti pystyy lyömään poikkeuksetta kestävän juoksia aina 800 metrin matkoihin asti. Suomalaiset tuntuvat syntyjään olevan enemmän kestäviä kuin nopeita ja sähäkkiä, joten fysiikkavalmennuksen painopiste on ehdottomasti laitettava voima ja nopeus puolelle. Tarvittava kestävyys saavutetaan kyllä peleissä tapahtuvalla juoksemisella ja vaikka pienillä lämmittelylenkeillä ennen spurtti- ja voimatreenejä.
Olen tuntenut jopa maratoonin hyvillä ajoilla juosseita urheilijoita, jotka ovat valmentautuneet koitokseen pelkillä loikkaharjoituksilla. Lahjakkuus toki viimekädessä ratkaisee kunkin yksilölliset tarpeet harjoittelun suhteen mutta minulla on ainakin se käsitys, että useimmat suomalaiset joukkueurheilulajeissa esiintyvät pelaajat ovat hitaan puoleisia nimenomaan kestävyyden kustannuksella.
Itse olen katsellut tätä voima-, nopeus- ja taitopuolta eräään toisen palloilulajin näkökulmasta. Junioritasola suurimmat harppaukset tekivät ne kaverit, jotka panostivat voiman ja ponnistusvoiman kehittämiseen 14-15-vuoden iässä. Mutta näissä kavereissa olivat myös pääosa niistä, jotka olivat lopettaneet pelaamisen ennen aikuisikää polvi- ja selkävaivojen vuoksi. Itseäni harmitti, kun maajoukkuetason valmentaja tuputti saman joukkueen kaikille pelaajille ja jopa joukkueeseen nousseille vuotta nuoremmille puntteja, katsomatta oliko kavereiden pituuskasvu vielä loppunut. Tuolla treenauksella tuli kyllä juniorimestaruuksia ja valmentajalle gloriaa, mutta en edelleenkään ole vakuuttunut homman järkevyydestä. Jossain jenkeissä tai Venäjällä tuollainen harjoittelu tuottaa tulosta, koska siellä on massaa mitä tuhlata, ja aina joku on niin lahjakas että kestää vammautumatta. Sama koskee kenialaista kestävyysjuoksuvalmennusta, joka junioriaikojen kovuudessaa myös perustuu massojen tuhalukselle.
Olet varmaankin melkoisen oikeassa siinä, että sitten mennään helposti yli näiden voimanhankintatreenien kanssa. Olen monta kertaa seuraillut esim. fudaajien punttisalitreenejä niin valmentajaa ei näy mailla eikä halmeilla katsomassa tehdäänkö harjoitukset oikein. Urheilijalla on vain ohjelma printattuna paperille ja sitä seurataan orjallisesti. Mielestäni ainakin seuraavat syyt aiheuttavat lisääntynyttä vammautumisriskiä:
1) Liian kova harjoitusohjelma ( liian vähän palautusaikaa ja liikaa eri harjoituksia)
2) Vääränlainen jaksottaminen (jälleen palautumista ei oteta huomioon)
3) Vääränlaisten urheiluravinteiden käyttö
4) Huono suoritustekniikka
Hyvä ja asiansaosaava valmentaja varmasti osaa osaltaan vähentää näitä riskejä. Aina vammoja ei voi välttää, yksilöt ovat erillaisia ja huippu-urheilu on kovaa, siinä pärjäävät vain vahvimmat ja lahjakkaimmat.
Olemme kaikki pallon ystävät ja asiantuntijat liikuttavan yksimielisiä.
Miksi sitten Palloliitto ei muuta pelin sääntöjä?
Brasiliassa, Espanjassa ja Norjassa mm. 15-vuotiaatkin pelaavat vielä 7v7.
Jalkapalloakatemiat eri maissa panevat lahjakkaimmat pelaajat pelaamaan 5v.5 ja 7v7. vielä vanhempinakin.
Miksi meillä Palloliitto ja sen alaiset piirit yhä edelleen vaativat, että kaikkien 11-vuotiaiden on jo siirryttävä 11v.11-peliin?
Senhän takia ne harrastajamäärät tippuvat murrosiässä, kun peli ei ole enää kivaa, kun palloon pääsevät koskemaan vain ne kentän parhaat.
Voisiko joku Palloliitosta vastata, miksi meillä toimitaan tyhmästi kun muualla tehdään fiksusti?
Kaverini ihmetteli aikoinaan töistä kotiutuessaan naapurin skidia, joka jaksoi pomputella palloa tuntitolkulla, päivästä päivään kaupunkitalon sisäpihalla. Pari vuotta myöhemmin luimme lehdestä Mikael Forsselin muuttavan Englantiin valioliigatehtäviin (alaikäisenä äitinsä kanssa tosin). Sama skidi!
Miklu oli tosiaan junnuna kova poika treenaan. Harvinaisen sitkeää uhrautumista omalle päämäärälleen. Harmin paikka kun ura meni pipariksi Chelsean vaihtopenkillä ja loukkaantumisten myötä.
Olisi mahtavaa kun Miklu löytäisi itseluottamuksensa takaisin, hän on mielestäni edelleenkin yksi kaikkien aikojen lahjakkaimpia kotimaisia hyökkäyspelaajia.
Voima- ja nopeusvalmennuksen eräs Big Gun, Martin Rooney tulee viikon kuluttua Suomen Valmentajat ry:n valmentajaklinikkaspecialin pääpuhujaksi. Jos on tilaisuus, kannattaa hakeutua kuulolle:
http://www.suomenvalmentajat.fi/tiedotearkisto/?num=31380
Kuntoon ja kestävyyteen liittyvässä kirjoituksessa voi olla pointtia.
Lapsifutaajat treenaa Suomessa paljon, n. 5 kertaa viikossa. Sen sijaan ne nuoret, jotka kaavailevat ammattilaiseksi ja ulkomaille havaitsevat nopeasti, ettei treenimäärät riitä alkuunkaan. Kertoja on ehkä samainne 5 viikossa, mutta mieli teksi treenata enemmän.
Ja miksei tekisi? 17-18v nuorukainen, joka Suomessa todennäköisesti on ilman päivätyötä, voisi hyvin treenata 2 kertaa päivässä. Osa treeneistä olisi tietenkin hyvin kevyttä harjoitusta.
Tuttavani, joka pelaa Veikkausliigassa ilmettelee samaa. Kaveri on ollut kokeilemassa myös ulkomailla. Treenimäärät Suomen ulkopuolella on jotain aivan muuta, vaikka kyseessä on molemmissa maissa täysi ammattilaissopimus.
Miksi Veikkausliigalaiset treenaa vain kerran päivässä? Siihen jää ammattipelaajalle 6h per työpäivä muuhun tekemiseen. Iltatreenit päivätreenien kaveriksi A -junnuista eteenpäin kaikille, joille se on mahdollista!
Kaikki tiedetään ja kaikki osataan tässä maassa. Urheilussa ja valmennuksessa ei ole yhtäkään osa-aluetta mitä ei olisi tutkittu ja käyty läpi mitokondrioita yms. yksityiskohtaa myöten. Ylläoleva viestiketju sisältää mm. käsitteet ja termit: fysiikka, taitotaso, pallollinen taito, hapenottokyky, maksimaalinen hapenottokyky, voima - nopeus - nopeuskestävyys - juoksukestävyys, pitkäkestoiset hidasvauhtiset lenkit, intensiivisyys, harjoitteiden intensiteetti, peliharjoitus, harjoitus- ja pelitempo, motivaatio, pallokosketus, suunnitellut harjoitukset, harjoitusten jaksottaminen, haltuunotot, syötöt, laukaukset, pienpeli, joukkuepeli, tarkkuus, tilannetaju, kropan hallinta, keskivartalon voima, ponnistusvoima, tasapaino, kehonhallinta, puntti treeni, PLYOMETRINEN hyppytreeni, valmennusmenetelmät,intervallityyppiset juoksuharjoitukset, palautumisaika, urheiluravinteet, valmentajan ammattitaitoisuus, uudet juniorivalmentajat, innokkaat pelaajien vanhemmat. Huh huh, mitä tässä maassa ei tiedettäisi?
Kaiken tämän jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että maamme jalkapalloilun taso on ollut, on ja tulee olemaan hyvin vaatimattomalla tasolla, koska maastamme puuttuu tälle lajille tarvittava sisäsyntyinen ilmapiiri. Sitä esiintyy jonkin verran kodeissa lasten keskuudessa, mutta ei enää sen ulkopuolella. Periytynyt spontaani selkäytimestä tuleva jalkapalloiluun kiinnittynyt into- ja kunnianhimo on aivan liian harvinaista. Me suomalaiset emme elä tämä laji sydämessämme. Jalkapalloilu ei ole sitä mitä juuri MINÄ HALUAN tehdä, spontaanisti ja täysillä. Oikeasti jalkapalloilu ei ole osa meitä suomalaisia. Jos tätä jalkapallotäyteistä intohimoa esiintyykin yksilötasolla, sitä ei varmasti esiinny täysimääräisen enää yhdessäkään seurassa saati palloliitossa. Eipä todellakaan ole ihme, että orastava spontaani sisäsyntyinen tekeminen tulee tapetuksi ennemmin tai myöhemmin. Surullista.
jebs, brassit oppii taidot futsalia pelaten, pieni kenttä, ei paljoa aikaa tai tilaa --> tuloksia.. trveisiä brasiliasta
Eilinen maaottelu Saksaa vastaan osoitti sentään jotakin. Nuori kaarti esitti ajoittain loistavia yksilösuorituksia ja pelaamisen iloa. Enää ei räiskitä paniikkipalloja vaan syötellään järkevästi.
Pohjoisessa ilmastossa futsal on suurimman osan vuodesta ainoa mahdollisuus pelata. Lumipallo on kokonaan toinen laji.
1X5 joukkueilla kehittyy tekniikka ja pallonkäsittelytaito. Kannatta ilman muuta nuorempana pelata pienryhmissä. Sillloin pelim rytmikin on nopeampaa, tekniikka pääsee esiin, tilanteet tulee nopeammin.
Kyllä silloin kun Suomi ei pärjännyt lainkaan kansainvälisessä fudiksessa, oli kyllä voimaa ja kuntoa.
-Kyllä fudis on taito ja älypeli.
ps Nimi 'Veikkausliiga' halventaa lajia ja heikentää itsetuntoamme
Peippari : "ps. Nimi 'Veikkausliiga' halventaa lajia ja heikentää itsetuntoamme"
Toi on asiaa. Mutta mä oon himputin iloinen että se sponsori on se rahapeliyhtiö eikä eräs Keskustaa lähellä oleva säätiö. Voishan sen nimi olla nimittäin myös Maaseudun Kukkaisrahastoliiga.
Suomen talvi ei ole jalkapalloilijalle este kestävyyden ja voiman hankkimiseen.Kuitenkin suomalaiset on yleensä siinäkin suhteessa heikompia.
Pelkkää laiskuuttahan se on.Ei huvita lähteä lenkille.
Näkisin, että junnuvalmennuksella on seuraavat tehtävät:
- kasvatuksessa ryhmätyö ja itsetunto ja asenne
- lihashuollon oikeat menetelmät
- pallolliset taidot ja taktiikka
Varsinkin junnuvuosina futsal olisi hyvä laji, jossa joudutaan liikkumaan ja syöttelemään paljon.
- Pallosta joudutaan taistelemaan, suojaamaan ja kolmiopelissä hakemaan vapaata paikkaa. Taisteleva liikkuva asenne periytynee tulevillekin vuosille.
- Fysiikka riittää pienelle kentälle. Peli on intensiivisempää ja taitoja kehittävämpää.
- Kovempi tempo teettää paljon vaihtoja, jolloin kaikki pelaa. Pienemmät joukkueet saa helpommin kasattua pienemmilläkin paikoilla.
Kestävyys usein ookoo. Juoksemisella Suomi pärjää. Tekninen taito? Jää paitsioon. Miksi. Liian vähän pallokosketuksia ja omaa, ja omaa ja omaa harjoittelua. Missä ovat piha ja puistopelit? Ohjattuja treenejä valmentaa kylläkin pääosiltaan hyvät koutsit, mutta se ei riitä. LUKEKAA kaikki Aulis Rytkösen muistelmat...Oppia ikä kaikki.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 26 kommenttia